Silmä silmästä – MMM ei säästä siikaakaan

Julkaistu Suomen Luonto -lehdessä 3/2013

Suomen kalakantojen hoidon ja kalastuksen säätelyn politiikka kukki taas surullisimmillaan sydäntalvella julkaistun ja turhan vähälle huomiolle jääneen maa- ja metsätalousministeriön ”Siikatyöryhmän” mietinnössä. Mietintö oli sitäkin suurempi pettymys, sillä sitä valmistellut työryhmä oli saanut alkunsa kalastusrajoituksia vaatineessa kovassa kansalaispaineessa ja WWF:n kohua herättäneiden uhanalaisten kalakantojen ostoboikottivaatimusten jälkimainingeissa.

Mietintöä ja ehdotuksia rustattaessa myös tutkimustulokset etenkin erittäin uhanalaiseksi määritellyn vaellussiian ahdingosta ja jopa katoamisen uhasta siikaverkkojen liian pienten silmäkokojen, pilaantuneiden kutujokien ja liian suuren kalastuspaineen alla olivat tiedossa.

Näitä taustoja vasten työryhmän enemmistön mielipide, jossa lähtökohdaksi ei otettu vaellussiikakantojen uhanalaista tilaa, vaan nykyisen siiankalastuksen tason ja verkkokalastustapojen säilyttäminen,  oli täydellinen rimanalitus.

Annetaanpa taustaksi pari lukua ja tietoa

Suomen siikasaaliit perustuvat sekä istutuksiin että vaellussiian luonnolliseen lisääntymiseen rannikkomme joissa. Aiemmin lähes kaikki mereen laskevat joet tuottivat siian luonnonpoikasia, mutta nykyisin luonnonpoikasia syntyy lähinnä Perämeren eräissä joissa ja etenkin myös muille arvokkaille vaelluskaloille arvokkaassa Tornionjoessa.

Tornionjoellakin jokeen nousevien vaellussiikojen määrä ja koko ovat romahtaneet huolestuttavan alhaiselle tasolle. Myös monet muut tilastotiedot kielivät aivan liian suuresta kalastuspaineesta siikojen syönnösvaelluksilla, jotka ulottuvat kauas etelään, jopa Ahvenenmaan korkeudelle asti.

Siikakantojen romahtaminen ei olekaan ihme ja sen syynä ovat ennen kaikkea liian tiheäsilmäiset verkot. Kun vielä 1950-luvulla siikaverkot olivat yleisimmin 50–65 -millisiä ja saaliskalat noin 1–3 kilon painoisia, pyydetään vaelluksella olevia siikoja nykyisin 38–45 millin verkoilla saaliskalojen koon pienentyessä jatkuvasti. Tämä aiheuttaa sen, etteivät myöskään luonnonkannoista peräisin olevat vaellussiiat ehdi enää kasvaa emokaloiksi ennen ruokapöytiin päätymistään.

Samalla liian pienisilmäiset siikaverkot napsivat sivusaaliina myös muita uhanalaisia kalaoja kuten luonnonlohia ja -taimenia.

Siikatyöryhmän vastaus tähän ongelmaan on tyrmistyttävä. Samalla kun työryhmä esittää verkkojen silmäkokoa nostettavan näytösluonteisesti hieman (aivan liian vähän), se esittää samaan hengenvetoon Merenkurkun siian kalastajille oikeutta yhä pienisilmäisten, vain 40 millin verkkojen, käyttöön. Kun Perämeren vaellussiiat joutuvat kulkemaan Merenkurkun kautta, osuu tulevien emokalojen kujanjuoksu kaikkein pahimpaan rakoon.

Maa- ja metsätalousministeriössä rooli Suomen kalakantojen säätelijöinä on tullut tiensä päähän viimeistään nyt. Ainoa kestävä ratkaisu olisi kalastusasioiden siirto ympäristöministeriöön esimerkiksi Viron mallin mukaisesti. Samalla nykyisestä, usein tehottomasta ja haitallisesta vaelluskalakantojen istuttamisesta olisi vähitellen luovuttava. Tästä vapautuvat varat voisi suunnata nousujokien kunnostukseen ja kalateiden rakentamiseen sekä mahdollisiin korvauksiin ammattikalastajille.

Suomesta voitaisiin yhteistyössä luoda taas luoda upea, luonnonkantojen kalastusparatiisi. Maa- ja metsätalousministeriö ei tähän selvästikään kykene.

Ismo Tuormaa

Julkaistu Suomen Luonto -lehdessä 3/2013

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *