Kohti kolmatta koskisotaa?

Julkaistu Suomen Luonto -lehdessä 2/2007

Suomen vapaiden virtavesien rakentamissuunnitelmat nostavat taas päätään koskiensuojelulaista huolimatta.

Onko kyseessä vain lähestyvien vaalien nostattama pintakuohu vai kannattaako mahdollisesta ”kolmannesta koskisodasta” olla oikeasti huolissaan?

Eräänä keskiviikkoaamuna, juuri ennen vuodenvaihdetta 2007, olo on jotenkin epätodellinen, eikä se joudu vain tammikuisesta vesisateesta. Pienen retkikuntamme aiheena on tutustua  käytännön esimerkkien avulla koskien voimalaitosrakentamisen vaikutuksiin eräissä Uudenmaan joissa. Samalla etsin vastauksia kysymykseen, miksi jokirakentaminen nostaa Suomessa taas päätään, kuin kahdesti päänsä jo menettänyt lohikäärme.

Ilmassa leijuu vahva deja vu -tunnelma. Olen elänyt tämän ahdistuksen jo aiemmin. Eikö virtavesien voimalaitosrakentamiselle pantu piste jo tasan 20 vuotta sitten, kun koskiensuojelulaki sinetöitiin eduskunnassa vuosien katkeran ja raivokkaan taistelun jälkeen?

Alkaako ensin Reino Rinteen ja sittemmin koskiensuojelulain nuijima painajainen taas uudestaan?

Voimala kumoon

Mukaan retkelle saan Uudenmaan TE-keskuksen kalatalousjohtaja Markku Marttisen ja kalastusbiologi Mikko Koivurinnan. Sama virkamieskaksikko otti hiljan rohkeasti kantaa vapaiden jokien ja niiden kalatalouden kehittämisen puolesta Helsingin Sanomien yleisönosastossa.

Markku Marttinen ja Anssi Koivurinta Siuntionjoella. Kuva © Ismo TuormaaKaivamme mukaan kiloittain erilaista, aihetta koskevaa lähdeaineistoa ja lähdemme matkaan.

Aloitamme myönteisesti. Ensimmäinen kohteemme on Sågarsinkosken vanha voimala länsiuusmaalaisessa Siuntionjoessa. Sågarsinkoskessa olevan vanhan vesivoimalaitoksen patoa on tarkoitus purkaa valtion varoilla niin, että joen uhanalaiset meritaimenet pääsevät vuosikymmenten tauon jälkeen nousemaan ikimuistoisille lisääntymisalueilleen. Myös alueen saukot iloinnevat vanhan voimalaitospadon osittaisesta purkamisesta.

Kosken omistaja ja hankeen vetäjä on Siuntion Koskitaimen Oy, joka osti Sågarsforsin voimalan ja kosken sen entiseltä omistajalta. Yhtiö aikoo kunnostaa kosken taimenen lisääntymisalueeksi ja virkistyskalastuskohteeksi. Sågarsinkosken luonnontaloudellisella  kunnostamisella on nyt kaikki asian vaatimat viranomaisluvat.

Siuntionjoki on yksi niistä aiemmin suojelemattomista vesistöistä, jotka sisällytettiin Natura 2000 -verkostoon.

Toinen vaihtoehto olisi ollut kunnostaa joessa oleva vanha pienvesivoimala, jolloin jokiluonnon palauttamisen edellytykset olisi tuhottu vähintään vuosikymmeniksi eteenpäin. Juuri näin on menetelty ja menetellään parasta aikaa lukuisissa, ellei kymmenissä muissa pienkoskissa Suomessa valtion avokätisen tuen turvin. Pienkoskien rakentaminen ja vesivoiman muukin lisääminen onkin hiljalleen jatkunut julkisuudelta piilossa myös koskiensuojelulain säätämisen jälkeen.

Suurempiakin vesivoimahankkeita työnnetään taas väkisin esiin.

Toinen käsi antaa, toinen ottaa…

Kalatalousjohtaja Markku Marttisen mukaan vesivoimarakentaminen on tuhoisaa myös Uudellamaalla ja monilla muilla rannikkoseuduilla, joilla ei edes ole muunlaisia jokia kuin koskiensuojelulain unohtamia pienjokia ja -koskia.

”On kornia, että sama talo, TE-keskus, tukee samaan aikaan sekä jokien kalataloudellisia kunnostuksia että kalataloudelliset mahdollisuudet pilaavia pienvesivoimaloiden kunnostushankkeita.”

”Yritämme voimalaitoslupien tullessa lausunnolle vaatia jokivoimaloihin edes kalateitä, yleensä huonolla menestyksellä. Ilman muuta tällaisiin voimalalupiin, jos niitä ylipäänsä annetaan, pitäisi aina liittää kalateiden rakentamisvelvoite itsestäänselvyytenä. Vanhojen voimaloiden modernisointiin tai uusien voimaloiden rakentamisiin myönnettäviin valtion investointitukiin pitäisi kuulua myös kalatiet.”

Marttinen sanoo TE-keskuksen kalatalousviranomaisten tehtävänä olevan kunnostaa uusmaalaista virtavesiluontoa vaelluskaloille sopivaksi, ja eräissä tapauksissa tässä on viime vuosina edistytty rahapulasta huolimatta.

”Enää ei esimerkiksi Uudellamaalla rakenneta betonisia kalaportaita vaan luonnonmukaisia ohitusuomia, joista pääsevät lohikalojen lisäksi helposti nousemaan kaikki muutkin kalat, särkikalat mukaan lukien”.

Marttisen keräämien tilastojen mukaan pelkästään Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan virtavesissä on vuosina 1995-2004 kunnostettu kalatalouden tarpeisiin 43 kohdetta ja kalateitä oli rakennettu 21. Kalataloudellista kunnostustarvetta oli alueella vuoden 2004 arvion mukaan silti edelleen 59 virtavesikohteessa, ja 39 kohteessa kaloille olisi järjestettävä nousumahdollisuus. Tarvittavien kalataloudellisten kunnostusten hinnaksi arvioitiin tuolloin Uudellamaalla noin 3,5 miljoonaa euroa, mikä olisi varsin vähän kalateiden määrään ja tuottoon verrattuna.

Nykyisillä valtion avustusrahojen tasolla pelkästään Uudenmaan kalataloudelliset kunnostukset kestäisivät yli 30 vuotta. Sen sijaan pienvesivoimaloiden kunnostuksia tuetaan valtion rahoin innokkaasti.

Maa- ja metsätalousministeriön kalataloudellisten kunnostusten työryhmä vaati jo vuonna 2004 valtion kunnostusmäärärahojen nostamista 0,8 miljoonasta eurosta 2,5 miljoonan euroon vuodessa. Silti pienikin kunnostusmäärärahojen nosto näyttää olevan hankalaa. Natura 2000 –verkoston toteuttamiseen tarkoitettua Life-tukeakaan ei voida käyttää kalataloudellisiin kunnostuksiin, sillä MMM ajoi ilmeisesti EU:n kalastuspolitiikkaa pelätessään Suomen jäsenyyssopimukseen kaloja koskevan poikkeuksen.

Vesirakentamisen ”musta kirja”

Jotain on koko maata ajatellen silti saatu jo aikaan. Vuoteen 2002 mennessä Suomessa oli tehty yhteensä 324 virtavesien kunnostushanketta, jotka kattoivat yli 2100 koskialuetta ja sisälsivät lähes 90 kalatien rakentamisen.

Työ on silti vasta alussa. Koko maassa virtavesiä pitäisi avata ja kunnostaa satojen kilometrien matkalta ja Lappi mukaan lukien jopa tuhansien kilometrien matkalta.  Kalateitäkin pitäisi rakentaa lisää yli 140.

Syynä tähän kaikkeen on Suomen synkkä virtavesien käytön historia. Maassamme on aikoinaan perattu virtavesiä pelkästään uittoa varten noin 20 000 kilometriä eli puolet maapallon ympärysmitasta, suurin osa laittomasti. Lisäksi vesissämme on yhä yli tuhat saha-, mylly-, tai muuta vesistöpatoa, joista kaikkiaan 207 on vesivoimalaitoksia (67 minivesivoimalaitosta: teho alle 1 MW, 83 pienvesivoimalaitosta: teho 1-10 MW ja 57 yli 10 megawatin ”varsinaista” suurvesivoimalaa).

Vesivoimapotentiaali SuomessaYli kymmenen megawatin suurvesivoimalat tuottavat yli 90 prosenttia koko vesivoimatehosta, joka on noin 3000 megawattia. Vapaata vesivoimaa on rajajoet mukaan lukien jäljellä enää noin 2100 megawattia, joten yli puolet koko Suomen vesivoimasta on jo rakennettu; todellisuudessa enemmänkin, sillä kannattavimmat kohteet rakennettiin ensin.

Vuoden 1987 koskiensuojelulaki turvaa toistaiseksi tätä jäljellä olevaa, rakentamatonta vesiluontoa noin 1500 megawatin edestä eli alle kolmanneksen koko vesivoimakapasiteetista. Ns. suurvesivoimaa on jäljellä lähinnä enää rajajoki Tornionjoessa, Iijoen keski- ja yläjuoksulla, Kymijoen alaosalla, Ounasjoessa, Tenojoessa ja eräissä pienemmissä kohteissa kuten esimerkiksi Lieksanjoessa, ns. Ruunaankoskista alavirtaan.

Monien näiden kohteiden suojelusta jouduttiin aikoinaan äänestämään koskiensuojelulakia säädettäessä. Etenkin Iijoki (Kollaja), Lieksanjoki ja Kymijoen alaosa aiheuttivat kiivasta keskustelua.

Vesirakentaminen ei ole myllyromantiikkaa

Käytyämme matkalla kirjoista läpi nämä jokirakentamisen ja kunnostuksen ”perussulkeiset”, saavummekin jo Siuntionjoelle. Runsaiden vesisateiden ja niiden aiheuttaman talvitulvan ansiosta koski kuohuu komeasti pitkin uskomattoman ruman voimalarötiskön toista laitaa. Kiitämme luojaamme, ettei museovirasto ole suojellut hökötystä, joten se myös saataneen purettua aikanaan kokonaan pois.

Suomalaisessa yhteiskunnassa patojen purkaminen on kuitenkin äärimmäisen harvinaista ja päinvastaisia esimerkkejä on useita. Pienjoista hakematta tulee mieleen esimerkiksi Venäjän puolelle Simpeleellä virtaava Hiitolanjoki, jossa edes uhanalainen laatokanlohi ja puolenkymmentä muuta EU:ssa erityissuojelun kohteeksi nimettyä muuta harvinaista lajia ei ole ainakaan toistaiseksi riittänyt edes kalateiden rakentamispakkoon. Päinvastoin, Hiitolanjoen kolmea Suomen puoleista voimalaa on kunnostettu voimalaitoskäyttöön ilman kalateitä kaikista vastalauseista huolimatta.

Vesivoimalaitosrakentamisen käytäntö Suomessa ei siis ole muutenkaan paljon muuttunut niistä suurjokien kahlitsemisajoista, kun Kemijoki, Oulujoki ja Iijoen alajuoksu tukittiin ja jokiluonto muuttui virtavedestä voimaloiden ja niiden ylä- ja ala-altaiden peratuksi ja luonnontaloudellisesti kuolleeksi ketjuksi

Oudoksumme yhdessä Markku Marttisen ja Mikko Koivurinnan kanssa niitä ”sinisilmiä”, jotka luulevat nykyvesirakentamisen olevan söpöä myllyromantiikkaa ja uusiutuvan ”puhtaan” energian haitatonta hyötykäyttöä. Tuskin mikään muu energiamuoto aiheuttaa Suomessa niin nopean, pysyvän, täydellisen ja laaja-alaisen tuhon luonnossa kuin vesivoiman rakentaminen kaikkine ylä- ja alakanavineen, perkauksineen, säännöstelyineen ja patoineen.

Lisäksi puheet vesivoiman päästöttömyydestä ovat Suomessa tarkoitushakuisia. Koska Suomessa ei ole Norjan ja Ruotsin  tapaan vuoristoja ja korkeita putouskorkeuksia, vesivoiman teho pitää paljolti ottaa joko vesivarastoaltaiden rakentamisesta tai luonnonjärvien ja jokien vuosi- ja vuorokausisäännöstelystä. Tämä aiheuttaa paitsi elohopea- ja humuspäästöjä, usein myös kasvihuoneilmiötä kiihdyttäviä päästöjä, sillä allastaminen tehdään tavallisesti metaania vuosikymmeniä tuottavien suomaiden päälle. Myös rantaeroosio on yleistä.

Kanadassa on laskettu, että paksulle turvemaalle rakennettu allas voi jopa vastata hiilidioksidipäästöiltään kesät talvet täysillä käyvää hiilivoimalaa vuosien, ellei vuosikymmenten, ajan.

Esimerkiksi juuri paljon puhutut Kollajan ja Vuotoksen altaat tehtäisiin juuri näin eli niitä varten rakennettaisiin kymmenien neliökilometrin suuruiset tekoaltaat soiden päälle. Voimaloiden kasvihuonekaasutase olisi siis pitkään kielteinen tai korkeintaan plusmiinusnolla, muista luontovaikutuksista puhumattakaan.

Takaisin tilastoihin

Lähtiessämme pois Sågarsinkoskelta katsastamme saman tien Siuntionjoen alajuoksulla Sjundbyssä sijaitsevan upean kivikartanon. Kartanon vanha mylly on muutettu vesivoimalaksi kartanon tarpeisiin. Pienimuotoinen hanke ei kuitenkaan johtanut kalojen nousun estymiseen, koska ympäristötietoinen kartanon omistaja varmisti kaloille nousumahdollisuuden Sjundbynkoskessa.

On kuitenkin aika palata takaisin tilastoihin ja nykyisen vesivoimakeskustelun syihin.

Suomen vesivoima tehopotentiaali vesistöittäin 2007 - © Suomen LuontoKun Suomessa on siis rakennettua vesivoimaa noin 3000 megawattia, suojeltuja koskia alle 1500 megawattia ja suojelematonta vesivoimaa vain noin 660 megawattia kaikkine Siuntion- ja Vantaanjokineen ja Vuotoksineen, niin mistä tämä meteli taas kerran? Tuottaisihan esimerkiksi juuri Vuotoksen ja Kollajan altaiden rakentaminen vain hyvin pienen lisän näihin lukuihin (allasvoimalat 35-40 megawattia ja lisäksi alapuolisten voimaloiden mahdolliset tehonkorotukset).

Kyse ei ole niinkään energiaturvallisuudesta tai omavaraisuudesta vaan  ennen kaikkea rahasta. Vesivoima on oivallista säätövoimaa, jonka hinta on kulutushuippujen aikaan parikymmenkertainen alemman kulutuksen aikaan verrattuna. Luukku kiinni, luukku auki –politiikka on luontoa tuhoavaa mutta tuottavaa toimintaa niille yhtiöille, joilla vesivoimaa on.  Tässä tilanteessa on turhaa odottaa voimayhtiöiden vaativan sähkösaunomisen siirtämistä parilla tunnilla,  suoran sähkölämmityksen rajoittamista tai laskutuksen kustannusvastaavuutta säätövoiman tarpeen leikkaamiseksi.

Säätövoima voidaan tuottaa myös muilla tavoin kuten kaasuturpiineilla, mutta se on voimayhtiöille paljon kalliimpaa. Kaikista järkevintä kansan- ja yksityistaloudellisesti olisi tietenkin leikata kulutushuippuja nostamalla niiden aikana käytetyn sähkön hinta kuluttajille todellisia kuluja vastaavaksi.

Nykyisin tämä on ”kilpailusyistä” kielletty. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa säästäväiset ja harkitsevat sähkönkäyttäjät maksavat käytännössä mm. sähkölämmittäjien aiheuttamia sähkönkulutushuippuja omassa laskussaan tätä tietämättä. Samalla lisätään paineita vesivoiman lisärakentamiseksi.

Jäykkä energiantuotannon rakenne lisää myös säätövoiman tarvetta. Etenkin suuri ydinvoiman määrä sähköntuotannon ”pohjalla” vaatii tuekseen paljon säätövoimaa eli halvimmillaan joustavaa vesivoimaa. Selvimmin tämän asian ilmaisee Suomen Keskustan kansanedustaja ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli Energiauutisten numerossa 7-8/2006:

”Säätövoiman arvo nousee arvoon arvaamattomaan, koska edessä häämöttää sellainen aika, ettei tämä nyt rakennettava (ydin)reaktori tule olemaan se viimeinen Suomeen nouseva ydinvoimala. Sen takia tarvitaan säätövoimaa lisää”.

Viimeinen taistelu?

Matkaamme seuraavaksi itäiselle Uudellemaalle Mustijoelle katsomaan, miten vesivoimalarakentamisella voi väistellä ympäristömääräyksiä. Matkalla Uudenmaan halki mietin Iijoen rakentamista vastustanutta Iijokisoutua 20 vuotta sitten. Tuon soudun päätepisteessä Pudasjärvellä Kipinänkosken rannalla silloinen ympäristöministeri Matti Ahde lupasi liittää koko Iijoen ylä- ja keskijuoksun koskiensuojelulakiin.

Kenen joukoissa seisoo Matti Ahde nyt, kun Iijoella valmistellaan 25-vuotisjuhlasoutua pelko taas sydänalaa kuristaen? Puhelin käteen ja kysymään.

”Koskiensuojelulakia puretaan vain minun kuolleen ruumiini yli, jos SDP on seuraavassa hallituksessa. SDP on tehnyt myös puolueena tämän selväksi ja siihen ovat sitoutuneet myös puheenjohtaja Eero Heinäluoma ja ryhmänjohtaja Jouni Backman”, Ahde vastaa.

”Aina kun eduskuntavaalit lähestyvät, joku nostaa tämän koskiensuojelulain purkamisen  esille ja alkaa repiä auki vanhoja haavoja”.

Matti Ahteen mielestä kyse on politiikasta ja pelottelusta mutta myös moraalista.

”Miten sama hallitus, joka esimerkiksi vahvisti Vuotoksen alueen liittämisen Naturaan, voi eräiden edustajiensa suulla (Mauri Pekkarinen) nyt vaatia Vuotoksen altaan rakentamista oikeuskanslerin ja KHO:n kaksinkertaisesti kielteisestä kannanotoista huolimatta”, Ahde kysyy.

Ahteen mielestä koskiensuojeluasia on nyt kerta kaikkiaan loppuun käsitelty, eikä siihen ole enää syytä palata.

Kuitenkin demareita lähellä oleva SAK vaati tammikuun alussa yhdessä elinkeinoelämän järjestöjen kanssa vesi- ja ydinvoiman lisärakentamista. Demareissakin on siis varmasti paineita koskiensuojelulain rukkaamiseen porvaripuolueista puhumattakaan.

Tilanne lienee siis nyt selvästi heikompi kuin koskiensuojelulakia säädettäessä vuonna 1987. Silloin kokoomuksestakin näet löytyi Pertti Salolaisen johdolla puolen tusinaa ympäristöihmistä. Väistyvässä eduskunnassa näitä ”salolaisia” ja ”pietikäisiä” ei ole toistaiseksi ilmoittautunut, ei myöskään Suomen keskustassa kulttuuriministeri Tanja Saarelaa ehkä lukuunottamatta. Myös kristilliset ovat liputtaneet lisävesivoiman puolesta.

Tärkeintä on tietenkin, miten käy seuraavissa vaaleissa; mitkä puolueet nousevat hallitusvaltaan ja mikä on tällöin eduskuntaan nousevien yksittäisten avainkansanedustajien mielipide.

KTM ajaa vesirakentamista

Vesivoimakeskusteluissa kuulee usein käytettävän termiä ”jo osittain rakennetut vesistöt”. Jos termiä soveltaisi tarkasti, se sisältäisi oikeastaan kaikki Suomen vesistöt Tornionjokea myöten. Ne 200 vesivoimalaitosta tai lähes tuhatkunta muuta patoa näet sijoittuvat lähes kaikkiin vesistöihin.

Kauppa- ja teollisuusministeriön pari vuotta vanhassa julkaisussa  ”Vesivoimatuotannon määrä ja lisäämismahdollisuudet Suomessa” kuitenkin jaetaan vesivoimamahdollisuudet asiallisemmin a) rakennettuihin vesistöihin (lisätehopotentiaali 393 megawattia), b) suojelemattomiin vesistöihin (270 megawattia) ja c) suojeltuihin vesistöihin (1467 MW).

Huomio kiinnittyy jo rakennettuihin vesistöihin, jonka energiantuotannon lisäämismahdollisuuksista lähes kaikki (315 MW) tulee tehonnostoista, lisäkoneistoista (44 MW) ja tulvajuoksutuskoneistoista (25 MW). Tehonnostolla tarkoitetaan laitoksen vedenläpäisykyvyn tai kokonaishyötysuhteen parantamista. Esimerkki tehonotosta on Seitakorva Kemijoella.

Suomen vesistöissä on julkaisun mukaan tutkittavana 37 potentiaalista vesivoimalaitoksen tehonnostoa.

Vaikka vanhojen voimaloiden korjaukset ovat luonnontaloudellisilta vaikutuksiltaan paljon pienempiä kuin uusia voimaloita rakennettaessa, niissäkin voi olla ongelma. Jokiuoman perkaukset, kalateiden rakentamatta jättäminen, yläaltaiden veden nostot tai säännöstelykapasiteetin lisääminen säännöstelyrajoja muuttamalla ja altaita rakentamalla ovat kaikki yleensä luonnon kannalta erittäin kielteisiä asioita.

Julkaisussa todetaan kuitenkin varsin asiallisesti, että ”uuden vesivoiman osalta lisäämismahdollisuudet ovat lisäksi rajalliset erityisesti ympäristönsuojelullista syistä, jotka saattavat rajoittaa jo olemassa olevankin kapasiteetin käyttöä”.

Raportti esittääkin toteutettavissa olevaksi potentiaaliksi ”vain” 580 megawattia suojelemattomissa vesistöissä tehtäviä toimia vuoteen 2020 mennessä. Tähänkin lukuun tosin sisältyy monia arveluttavia kohteita niin minivesivoimassa (alle 1 MW), pienvesivoimassa (1-10 MW) kuin ”varsinaisessa” vesivoimassakin (yli 10 MW).

Raportissa siis esitetään (ilman koskiensuojelulain purkamistarvetta) vesivoimaa rakennettavan lisää 175 megawattia vuoteen 2010 mennessä, ja 235 MW vuoteen 2015 mennessä. Vuoteen 2020 mennessä voitaisiin raportin mukaan rakentaa vielä 60 megawattia lisää.

Erittäin arveluttavaksi tämänkin lisärakennusesityksen tekee se, että kyseinen raportti perustuu jo vuonna 1980 tehtyyn koskikartoitukseen, minkä jälkeen maassamme vasta ryhdyttiin kunnostamaan runneltuja koskiamme kalatalouden, matkailun ja virkistyskäytön tarpeisiin. Pelkästään vuosina 1999-2002 valtion varoja on käytetty näihin kunnostushankkeisiin 4,3 miljoonaa euroa. Moni suojelematon, lisävesivoiman rakennuskohteeksi esitetty potentiaalinen kohde on siis nykyisin vilkkaassa virkitys- ja kalatalouskäytössä.

Siunattu EU

Jos vesivoiman lisärakentaminen ei kuitenkaan jää olemassa olevan voimalaitostehon nostamiseen, suurimmassa vesirakentamisvaarassa on Vuotoksen ohella koskiensuojelulain suojelema Iijoen ylä- ja keskijuoksu suunniteltuine Kollajan altaineen. Koskiensuojelulain mahdollinen avaaminen nostattaisi tietysti esille myös kaikki muut intohimot Kymijoen alajuoksun koskista Lieksanjokeen ja Ounasjokeen.

Tosin Ounasjoki on suojeltu aikoinaan perustuslain säätämisjärjestyksessä jo ennen koskiensuojelulain säätämistä. Paljon vesivoimaa sisältävä Tornionjoki on puolestaan Natura-, raja-, kalastus- ja matkailujoki, joten sekin jäänee rauhaan. Joki tuottaa nykyisin huomattavan osan koko Itämeren lohisaaliista.

Vuotoksen altaan eli Kemihaaran alue on puolestaan Naturassa ja alueen suojelu on vahvistettu KHO:ssa kansallisenkin lainsäädännön nojalla. Edes paljon puhuttu vesilain muutos siis tuskin romuttaisi Kemihaaran suojelua. Euroopan unionin komissio ei lähes varmasti salli sekä lintu- että luontodirektiivien perustella päätetyn suojelun purkua, vaikkei kohde sisällykään koskiensuojelulakiin.

Tavallisessa lain säätämisjärjestyksessä tehdyn koskiensuojelulain yksittäisten kohteiden tilanne voi olla heikompi. Erityisesti vesivoimarakentajien toiveunissa on siis Iijoen Kollajan allas ja mahdollisesti jopa koko Iijoen ylä- ja keskijuoksun täydellisen 13 voimalan valjastamissuunnitelman kaivaminen naftaliinista.

Kollaja-hanke tuhoaisi suojeluarvot Kärppäsuon-Räinänsuon Natura-alueella Pudasjärven ja Yli-Iin kunnissa sekä lintujärvenä suojellun Pudasjärven Pudasjärven kunnassa. Myös erityissuojellut jokihelmisimpukkakannat Iijoen vesistössä olisivat vaarassa etenkin laajemmassa rakentamisvaihtoehdossa. Pelkästään Kollajan altaan rakentaminen kuivaisi yksinään käytännössä noin 30 kilometriä Iijoen pääuomaa.

Hulluinta tässä tilanteessa on, että koskiensuojelulakiin liitetyistä kohteista on maksettu voimayhtiöille kaikki lain säätämät korvaukset, yhteensä 78 miljoonaa euroa. Mm. PVO sai Iijoella varsin suuria korvauksia, koska se oli investoinut ennen lain voimaantuloa uusiin koneistoihin.

Sittemmin PVO nosti kuitenkin vahingonkorvauskanteen Helsingin käräjäoikeudessa. Kanteen perustelu oli ”sopimusrikkomus ja lain huono valmistelu”. Tämä katkeruutta huokunut kanne meni nurin kaikissa oikeusasteissa. Kollaja ja Vuotos ovat tyypillisiä sekä voimayhtiöiden revanssihankkeita.

Jos koskiensuojelulakia halutaan muuttaa, pitää esityksen tulla ympäristöministeriöstä. Seuraavan hallituksen kokoonpano ja tulevan ympäristöministerin henkilö onkin Suomen virtavesiluonnolle äärimmäisen tärkeää.

Mäntsälä mielessäin

Saavumme talvipäivän jo laskiessa Mäntsälän- eli Mustijoelle, joka Siuntionjoen tavoin on vanha meritaimenjoki. Meritaimenkanta hävisi joesta, kun sen alajuoksulle rakennettiin vuonna 1965 vesilaitospato. Vuodesta 1994 lähtien taimen on noussut jälleen Mustijokeen Brasaksen kalatien avulla.

Markku Marttinen Siuntionjoen Sågarsinkoskella - kuva © Ismo TuormaaMerestä nousevan kalan kulku kuitenkin katkeaa vielä moniin patoihin, joista ensimmäinen on Tyysterinkoski, minkä jälkeen seuraavat Laukkoski ja Lahankoski.

”Kaikki kolme koskea pyritään valjastamaan pienvesivoiman tuotantoon vailla kalatievelvoitteita, joista koituisi kustannuksia voimalaluvan haltijalle”, Marttinen kertoo.

Erityisen härskinä Markku Marttinen pitää Tyysterinkosken tapausta.

” Voimalan vesiluvassa tuli koskeen rakentaa kalatie luvan haltijan omalla kustannuksella ja juoksuttaa siihen korvauksetta vesi. Kalatien tuli olla valmis, kun laitos otetaan käyttöön. Voimala valmistui vuoden 2004 alussa, mistä lähtien se on ollut Treksilän Vesivoima Oy:n mukaan koekäytössä. Kalatietä ei kuitenkaan ole rakennettu ja laitos on rakennettu väärään paikkaan, mikä rajoittaa toimivien kalateiden rakentamista alueelle”.

Langetuista uhkasakoista ja tehdystä rikosilmoituksesta huolimatta yhtiö on jatkanut toimintaansa ja pyrkii valitusteitse pääsemään eroon sille määrätystä kalatievelvoitteesta vedoten kohtuuttomuuteen ja teknisiin ongelmiin. Uudenmaan ympäristökeskuksen laskelmien mukaan laitokselle on koitunut laitonta tuottoa yli 100 000 euroa, rakentamatta jätetyn kalatien arvo on lisäksi noin 100 000 euroa.

Marttisen mukaan Vaasan hallinto-oikeuden tuoreet päätökset antavat kuitenkin toivoa: yhtiön vaatimukset hylättiin ja Tyysterinkoskeen rakennetut uudet patorakenteet määrättiin purettavaksi. Voimalan turpiinit voivat kuitenkin jauhaa sähköä vielä kauan, sillä yhtiö voi valittaa päätöksestä tai hakea uutta lupaa väärään paikkaan rakennetulle voimalaitokselle, jolloin tulee uudelleen harkittavaksi myös kalatievelvoite.

Joten se siitä ”haitattomasta” pienvesivoimasta, jota koskiensuojelulaki ei suojele. Kuitenkin Tyysterinkosken kohtalo on kaikessa karmeudessaankin vain haalea aavistus siitä, mitä koskiensuojelulain avaaminen tarkoittaisi Suomen virtavesiluonnolle.

Ilta pimenee ja alkaa taas kerran sataa vettä. Voimayhtiöiden laarit täyttyvät.

Ismo Tuormaa

Julkaistu Suomen Luonto -lehdessä 2/2007

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *