Yli 30 vuoden takaisen Mauri-myrskyn ansiosta Koilliskairan uuteen kansallispuistoon syntyi ainutlaatuisen hieno luontokohde. Puiston tuho oli kuitenkin tuolloin lähellä
Joskus on käveltävä pidemmälle nähdäkseen enemmän. Tältä minusta tuntui, kun ylitin kosteanhelteisenä iltapäivänä Pajuojan ja samalla UKK-puiston rajan Savukoskella. Edessä oli yhteensä noin 60-70 kilometrin patikointi liki legendaarisen Jaurujoen kanjoniin ja takaisin katsomaan yli 30 vuotta sitten Mauri-myrskyn kaatamia puita.
Oppaakseni tälle retkelle sain Metsähallituksen luontopalveluiden kehittämispäällikön Pertti Itkosen. Jopa hänelle kohde oli uusi, kaukana kaikesta.
Metsähallituksen Lapin luontopalveluiden kehittämispäällikkö Pertti Itkonen oli urallaan ensi kertaa tutustumassa Jaurujoen kanjonin myrsky- ja paloalueeseen.
Hakkuut uhkasivat puistoa
Erityisen kiinnostavaksi reissumme teki vuonna 2013 tapahtunut elokuinen salamanisku jonka ansiosta UKK-puistoon syntyi noin 34 hehtaarin suuruinen luonnonkulo. Tätä suomalaisessa luonnossa nykyisin niin harvinaista kulualuetta olisi tuskin syntynyt ainakaan näin laajasti ilman vuoden 1982 Mauri-myrskyn tekemiä myrskytuhoja. Tuli tarttui o valmiiksi kuiviin puihin.
Kansallispuiston ollessa kyseessä, sana ”tuho” on oikeastaan väärä. Olisi ehkä parempi puhua hienosta ja tarpeellisesta luonnonilmiöstä, josta tuli ennakkotapaus suomalaisessa luonnonsuojelussa.
Jaurujoen jokikanjoni jylhine ja tiettömine maisemineen on UKK-puiston helmi.
Tuon syyskuisen 1982 myrskyn ansiosta UKK-puistossa ja etenkin sen Jaurujoen kanjonin maisemissa kaatui tuolloin hetkessä koko Sodankylän vuotuisia hakkuita vastaava määrä puita. Koska UKK-puisto perustettiin virallisesti vasta 1983 alusta, Suomessa ja etenkin Lapissa alkoi kiihkeä informaatiosota kaatuneiden puiden hakemisesta talouskäyttöön. Koska puiden noutaminen vaati suunnitelmien tekemisen ja päätökset, puut olisi siis haettu jo perustetun kansallispuiston ehkä hienoimmista, metsäisistä maisemista.
Luonnonsuojelijat pitivät ajatustakin puiden hakemisesta järjettömänä. Monet Metsähallituksen virkamiehet, tuulituhoalueen kunnat ja etenkin poliitikot olivat päinvastaista mieltä. Mauri-myrskyn kaatuneista puista muodostui nopeasti koko suomalaisen luonnonsuojelulainsäädännön ja kansallispuistojen aseman koetuskivi. Ovatko kansallispuistot perustettu luonnonsuojelua ja ihmisten virkistyskäyttöä varten vai ovatko ne vain eräänlaisia metsätalouden ja taloudellisen hyötykäytön reservialueita, joilla voi tarpeen mukaan tehdä lähes mitä vain?
Tämä kysymys nousee yhä esille myös 2010-luvulla. Esimerkiksi Paavo Väyrynen (kesk) ja eräät muut poliitikot nostavat aika ajoin yhä esille kansallispuistojen ja muiden suojelualueiden ”rajoitetut hakkuut”.
Kitumetsää, soita ja poroaitoja
Odotukseni tämän legendaarisen myrskysodan tapahtumapaikoista olivat näin melkoiset. Heti Pajuojan ylityksen jälkeen polun ympärillä näkyy kuitenkin aika kitukasvuista, nuorta metsää. Syynä tähän ovat paitsi alueen karut luonnonolot, myös puiston perustamisvaiheen hakkuut ja puiden noutamiset, kuulen myöhemmin.
Sääskien ja mäkäräisten kiusa on liki sietämätön, kun patikoimme Pertti Itkosen kanssa kohti Jaurujokea. Melkein koko matka taittuu läpi puiston rakennetun poroaidan viertä. Mietin itsekseni, ettei tämäkään ole kovin luonnollista. Kymmeniä kilometrejä kansallispuistossa kulkevat poroaidat rajaavat etenkin hirvieläinten kulkua, ehkä myös vahingoittavat joitain niistä ja tappavat lisäksi paljon kanalintuja.
Tämä johtuu siitä, etteivät raskaat kanalinnut lentoon lähtiessään usein huomaa tai ehdi väistää poroaitojen ylimpiä rautalankavirityksiä vaan törmäävät kuolettavasti niitä päin. Ilmiöstä ja sen vähentämisestä tehdään parhaillaan tutkimusta, mutta luultavasti kanalintuja kuolee näin koko Suomessa vuosittain tuhansia tai jopa kymmeniä tuhansia.
Joidenkin kanalintujen raatoja myös näkee aidan vierellä. Eräät ketut ja korpit ovat kuulemma erikoistuneet päivystämään pitkin poroaidan viertä.
Pertti Itkonen lohduttaa synkkiä ajatuksiani näyttämällä paikoin elpyvää jäkäläkasvustoa. Poroaidoista saattaa siis olla luonnolle hyötyäkin, kun niiden avulla ohjataan porojen laidunkiertoa vuoden eri aikoina. Lähes koko UKK puiston alueella jäkälien kasvu on viime vuosina elpynyt Lapin paliskunnan laidunkiertoaidan ansiosta. Myös kanalintu- ja poroaitaongelmaa yritetään nyt ratkaista yhdessä tutkijoiden ja paliskuntien kanssa.
Jaurun kanjonissa maapuiden sekamelska
Puskemme eteenpäin kohti Jaurujokea. Jano on hillitön ja joudumme täyttämään lukuisat vesipullomme jokaisesta puropahasestakin. Aurinko losottaa liki pilvettömältä taivaalta ja päätä suojaavat hatun alta valuvat suolaiset hikinorot suoraan silmiin ja suuhun. Paita ja takki limautuvat kiinni ihoon ja nivuset hiertyvät rikki.
Tuntikausien patikoinnin jälkeen maasto alkaa muuttua kuivemmaksi ja helpommaksi kulkea, vaikka askellammekin koko ajan ylämäkeen. Samalla siellä täällä näkyy kauniita, täysin harmaantuneita, maassa makaavia mäntyjä. Olemme saapumassa Jaurujoen myrskytuhoalueelle.
Pertti Itkonen mutkittelee yhä runsaampien maapuiden välissä. Harmaat maakelot ovat upeita ja mielestäni täysin välttämättömiä lisiä maisemaan jo pelkästään visuaalisista syistä. Ilman niitä puistosta puuttuisi paljon ja se olisi oleellisesti nykyistä tylsempi.
Kun myöhemmin luen Mauri-myrskystä ja UKK-puistosta kertovia nettisivustoja, joissa kiroillaan kävelyä haittaavia maapuita ja päätöksiä, joiden perusteella puita ei haettu pois, tunnen olevani kuin toisinajattelija Venäjällä. No, ehkä mielikuvaa ”kansan” tahdosta ei kannatakaan muodostaa nettiähkäisyjen perusteella.
Saavumme myöhään illalla Tahvon tuvalle ja ainakin minä olen täysin rättiväsynyt, jalat rakoilla ja nivuset verillä. Suunnistamista harrastava Pertti Itkonen sen sijan pakottaa minut keskellä yötä katsomaan edellisen kesän kuloaluetta noin kilometrin päässä tuvasta. Vaikka ajattelinkin kuolevani viimeistään nyt mustuneiden puiden keskelle, olen sinne päästyäni iloinen tästä lievästä painostuksesta. Kesäyön pehmeässä auringonvalossa mustuneiden rinteiden, palaneiden puiden ja maan alta jo nousevien kirkkaanvihreiden, uusien mustikantaimien muodostava kuva on kuin unesta. Miten ihmeessä joku voi pitää tätä rumana?
Salamakulo sammutettiin
Pertti Itkonen kertoo, että salaman sytyttämää paloa tultiin sammuttamaan kaukaa mönkijöiden ja helikoptereiden avulla, vaikka luonnon kannalta palon eteneminen tapahtunuttakin enemmän olisi ollut pelkästään hyvästä.
Nytkin on helppo huomata, että juuri vuoden 1982 Mauri-myrskyn ansiosta salama yleensä sytytti kulon. Palo on selvästi elänyt vain 30 vuotta sitten kaatuneissa maapuissa ja kuolleiden kelojen rungoilla, sielläkin laikuittain, kuten kuloilla on tapana. Osa pystyssä olevista puista on vielä täysin hengissä, osassa on palokoroja.
Paloalueella näkyy paljon erilaisia hyönteisloukkuja. Näin suuren, luontaisen kuloalueen tutkiminen tuo arvokasta tietoa alueen hyönteislajistosta.
Palaamme Tahvon tuvalle puolen yön jälkeen ja uni saa heti vallan. Pitkään siitä ei saa kuitenkaan nauttia, sillä Pertti Itkonen patistaa liikkeelle takaisin kohti Pajuojaa ja auton parkkipaikkaa aikaisin aamulla. Annan itselleni huimat pisteet kun ehkä yhdeksän tunnin patikoinnin ja Siulanruoktun tuvassa vietettyjen aamupäivätorkkujen jälkeen saavumme takaisin lähtöpaikkaan.
Hyönteislajisto täytti odotukset
Ja jottei Koilliskaira ja Jaurujoki pääsisi mielestäni, niin teen saman reissun uudelleen vielä syksyn tultua. Nyt seuranani on Metsähallituksen suojelubiologi Jukka Salmela, joka lähtee tarkistamaan hyönteispyydysten annin.
Tutkimus on tärkeää luonnonsuojelualueilla, jotta karkeimmista vääristä väittämistä päästäisiin viimein eroon.
Selkärangattomiin perehtyneen Salmelan mielestä uudet 60-70 kilometriä ei tule patikoitua turhaan, sillä yhteensä 20 pyydyksestä löytyy useita huippuharvinaisuuksia kuten havuhuppukuoriainen (Stephanopachys linealis), mäntyhuppukuoriainen (S. substriatus) ja palolatikka (Aradus angularis) sekä kaksi Suomelle ennen tuntematonta äkämäsääskilajia, Eomastix incerta, Lestremia solidaginis.
Jukka Salmela ilahtui
”Jo etukäteen odotukset olivat korkealla, sillä UKK-puiston lajisto tunnetaan yllättävän huonos
ti ja Venäjän rajan läheisyys myrsky- ja paloalueeseen antoi lisätoiveita. Ennakko-odotukset olivat suuret, eikä niissä petytty”.
”Ilman Mauri-myrskyn luomaa palokuormaa kulo ei varmaan olisi levinnyt edes näin laajalle”.
Manaamme hieman palokunnan kutsumista paikalle sammuttamaan kansallispuistossa roihunnutta paloa. Mutta tämä ei toki ollut palomiesten vika, vaan Suomen lainsäädännön. Metsäpalo on paha asia suojelualueellakin, vaikka se itse asiassa lisää puiston arvoa selvästi.
Teksti ja kuvat: Ismo Tuormaa
UKK-puiston hakkuut olivat sinettiä vaille päätetty
Koilliskaira pelastui viime tingassa
Harva tietää – tai ainakaan enää muistaa – että UKK-puiston tuulenkaatojen hakkuut olivat hyvin lähellä toteutua Mauri-myrskyn jälkeen.
Metsähallituksen entinen paikallinen työnjohtaja Jorma Kaaretkoski on säästänyt kaikki dokumentit ja kartat Jaurujoen ja muun UKK-puiston myrskytuhohakkuusuunnitelmista.
Eikä hakkuissa olisi lisäksi haettu vain tuulenkaatoja, vaan mukaan olisi lähtenyt myös metsätalouden himoitsemaa muuta puustoa. Lisäksi puistoon olisi tullut talvitie ja maaston leikkauksia.
Saan Sodankylässä vinkin, että Metsähallituksen eläkkeellä olevalla työnjohtaja Jorma Kaaretkoskella on kerrottava 80-luvun kuumista hakkuukiistoista Mauri-myrskyn jälkeen. Niinpä suuntaan autoni Ivalontielle ja löydän Jorman kauniista hirsitalosta joen rannalta. Hyvässä kunnossa oleva ja hyväntuulinen entinen Metsähallituksen työntekijä räväyttää keittiön pöydälle säästämänsä kansallispuiston hakkuusuunnitelmat 30 vuoden takaa,
”Mauri-myrskyn jälkeen Metsähallitukselle annettiin tehtäväksi korjuusuunnitelman tekeminen ”, Jorma kertoo avoimesti. Hän puhuu ns. ”yleisestä tahosta”, jonka tulkitsen olleen ainakin maa- ja metsätalousministeriö
Kaaretkoski kertoo käyneensä lentämässä myrskytuhoalueiden päällä ja tehneensä alueella myös maastotöitä silloisen Luiron hoitoalueen piikkiin.
”Merkitsimme karttoihin talviteiden paikkoja puiden hakemista varten”.
Jorma Kaaretkoski sanoo, että puistossa oli nurin arviota 256 000 kuutiota puuta. Sitä voi verrata silloisiin Sodankylän hoitoalueen vuotuisiin hakkuumääriin, jotka olivat noin 310 000 kuutiota. Puistossa oli siis nurin vuoden hakkuita vastaava määrä puita.
Jorman mukaan Metsähallituksella ei ollut kovin suurta tarvetta puiston hakkuisiin, mutta asiaan vaikutti paikallisten ihmisten ja poliitikkojen paine. Niinpä hakkuusuunnitelma päätettiin laatia salassa julkisuudelta, eikä lehdistölle annettu aluksi mitään tietoa hankkeesta.
Jorma Kaaretkoski levittää silloisia salaisia karttoja ja näyttää, miten rajusti missäkin puiston osassa aiottiin hakata. Kohteet on merkitty karttaan eri väreillä kertymän mukaan.
”Jaurujoen yli suunniteltiin pukkisiltaa. Kyllä sinne olisi jäänyt paljon muitakin jälkiä, sillä työmaa olisi tuskin jäänyt pelkäksi tuulenkaatojen hakemiseksi”, Jorma Kaaretkoski räväyttää.
”Sieltä olisi otettu lisää puutavaraa pystypuista”.
Samalla hän kertoo, etteivät myöskään kaikki tiet olisi olleet pelkkiä talviteitä vaan maaston pinnan jyrkkiä muotoja olisi tasoiteltu erilaisilla leikkauksilla.
Hakkuusuunnitelmat julkaistiin seuraavana keväänä, josta alkoi henkien ja ihmistenkin välinen taistelu kansallispuiston luonteesta ja suojasta ihmistoiminnalta.
”Meillä oli metsureiden lisäksi 5-6 monitoimikonetta valmistilassa lähtemään Jaurujoelle ja muualle UKK-puistoon eri puolilla Suomea”.
Jorma kertoo, että kaikki oli suunniteltu valmiiksi jopa polttoainetankkauksen pisteitä ja huoltopaikkoja myöten.
Kiista puiston hakkuista jatkui vuosia. Alueen kunnat, Lapin läänin maaherra Asko Oinas ja useat poliitikot kannattivat hakkuita, mutta aika ajoi onneksi näiden ohi. Puiston johtajaksi 1987 tullut Pekka Borg vastusti hakkuita jyrkästi, kuten myös Suomen luonnonsuojeluliitto ja sen pääsihteeri Esko Joutsamo ja monet muut tahot. Alueelle järjestettiin retkeilyjä ja Matti Ahde oli päätöksissä mukana uutena ympäristöministerinä.
Kaiken keskellä myrskytuhoalueiden maalailtiin muuttuvan koko puistoa uhkaavien ”ötököiden” paratiisiksi ja puhuttiin jopa koko Pohjois-Suomea uhkaavista metsätuhoista. Kun mitään tuhoja ei tapahtunutkaan, pelottelun kärki tylsyi ja yhä useammat tahot ilmoittivat vastustavansa puiden hakemista. Lopulta hakkuista ja valmiista suunnitelmista luovuttiin kaikessa hiljaisuudessa.
Kiistan aikana tunteet kävivät kuumina, mutta aika moni tunnustaa nyt tehdyn ratkaisun olleen oikea. Tietön ja hakkaamaton UKK-puisto kaatuneine ja nyt osin palaneine puineen on alueelle aarre, jossa myös paikalliset käyvät metsällä paitsi saaliin, myös häiriöttömän luonnon takia.
Ismo Tuormaa
”Tuhohyönteinen mielivaltainen käsite”
Suojelubiologi Jukka Salmela Metsähallituksesta sanoo ”tuhohyönteinen” –käsitteen olevan mielivaltainen. Periaatteessa jokaisella kovakuoriaisella ja muilla lahosta puista elävillä eliölajeilla on oma tehtävänsä niiden hajottaessaan kunkin puulajin eri lahoamisvaiheessa olevia puita luonnon kiertoon.
Kyseessä ei siis ole ”tuho” vaan täysin toivottava ja luonnollinen luonnon tapahtuma.
”Tuhohyönteisistä puhuttaessa Suomessa on oikeastaan vain yksi tärkeä laji, kirjanpainaja ja sen sukulaishyönteiset. Niiden lisääntymisellä voi olla paikallista merkitystä, mutta sekin johtuu usein suurista kasvukeskittymistä, jotka ovat syntyneet monokulttuurimetsänviljelyn seurauksena”.
”Ei ole hyönteisen vika, jos se tällaisen keskittymän havaitessaan ryhtyy syömäpuuhiin ja lisääntymään”.
”Yleensä metsätuhoja aiheuttavat lajit ovat osa luonnollisia prosesseja niiden hajottaessa lahoamassa olevia kuusia ja mäntyjä. Joskus nämä hyönteiset saattavat esiintyessään joukoittain vaurioittaa myös kasvavia puita, mutta tämä on poikkeus, jonka syntymisellä ihmisellä on usein sormensa pelissä.
”Sirkka-myrskystä toinen show”
UKK-puiston hakkuukiistojen ollessa kuumimmillaan Suomen luonnonsuojeluliiton pääsihteerinä oli metsänhoitaja Esko Joutsamo. Soitan hänelle ja tarkistan vielä tapahtumien kulun. Esko muistaa erään hyvin olennaisen asian.
”Näitä puiden kaatumisia aiheuttaneita myrskyjä oli itse asiassa kaksi. Ensin Mauri-myrsky ennen UKK-puiston virallista perustamista 1982 ja sitten vielä Sirkka-myrsky lokakuussa 1985 puiston saatua jo lainsuojan”.
Esko Joutsamo korostaa, että Sirkka-myrsky nosti uudestaan pintaan Mauri-myrskyn jälkeen jo hieman haalenneet metsätalouden toiveet saada iskettyä kyntensä kansallispuistoihin.
”Sirkka-myrsky iski paljolti samoille Jaurujoen alueille kuin Mauri-myrskykin ja kaatoi puuta noin 100 000-150 000 kuutiota. Samalla alkoi keskustelu myrskypuiden hakkuista uudelleen. Tällä välin oli kuitenkin perustettu UKK-puiston neuvottelukunta ja ympäristöministeriö, jotka osaltaan käänsivät keskustelua järkevämmäksi”.
Tehty ratkaisu olla koskematta myrskypuihin oli Joutsamon mielestä ainoa oikea periaatepäätös.
”Myrskykeskustelun yhteydessä eräät muutkin kunnat esittivät jo toiveensa päästä hakkaamaan suojelualueiden kaatuneita puita, jos Koilliskairassakin tämä olisi sallittu. Tällainen toive esitettiin mm. Lemmenjoella”.
Esko Joutsamon mukaan tuon ajan myrskytuhokeskustelu meni lopulta aivan överiksi ja eduskunnassa nähtiin mm. Metsähallituksen entistä ylintä johtoa esittämässä, että saman tien supistettaisiin UKK-puistoa Savukosken puolelta”.
Puiston vastustajat eivät kuitenkaan saaneet toivomaansa revanssia, eivätkä kaikki alueen kunnanjohtajatkaan olleet enää samaa mieltä. Esko Joutsamo muistaa yhä lämmöllä Sodankylän siloista kunnanjohtaja Lasse Näsiä, joka ilmoitti Sirkka-myrskyn jälkeen vastustavansa puiston hakkuita, sillä asia oli hänen mielestään jo loppuun käsitelty.
”Ellei näiden myrskyjen jälkeen olisi tehty tätä ainoaa oikeaa päätöstä, myrskytuhojen korjuukäytäntö olisi voinut hyvinkin levitä kaikkialle Suomen luonnonsuojelualueille, Joutsamo arvelee.
Pohdimme hänen kanssaan vastikään tullutta ns. ötökkälakia, jonka yhteydessä vuosikymmenien takaiset äänenpainot ”tuholaisten takia tehtävistä terveyshakkuista” ovat jälleen nousseet esille.
Näyttää siltä, etteivät kaikki opi menneisyydestä koskaan mitään. Revanssi on yhä mahdollinen.
Ismo Tuormaa
